Sokerikoukussa

Hei, mä olen Raila ja olen sokerikoukussa.

Kamalaa, mutta totta. Tajusin taannoin olevani todella syvällä sokerihuurussa enkä enää löytänyt ulospääsyä. Onneksi blogari Anna paini samojen tunteiden syövereissä ja sain tsemppin päälle. Ei vielä täydellistä, mutta parempaan suuntaan ollaan menossa. 

Sokeriaddiktista ollaan montaa mieltä. Toisien mielestä se on hölynpölyä ja toisien mielestä ihan oikea addiktio muiden rinnalla. "Et vaan syö karkkia" "Et vaan sytytä tupakkaa" Niin.. miksi sokeriaddiktio kuulostaa höpöltä mutta tupakanvierotuksesta on tutkimustolkulla tietoa kuinka hankalaa se voi olla.. Miksi sokeriaddiktioon suhtaudutaan olkia kohautellen? 

Tiedän, kuinka riuduttavaa sokeriaddiktio voi olla. Ja kun yhtälöön lisätään pienet lapset, jotka valvottavat yöllä, on yhdistelmä valmis. Sokeri (kakku, pulla, karkki mikä tahansa) lohduttaa, parantaa mieltä ja auttaa jaksamaan.

Ystäväni kertoi, että hän eli raskauspahoinvoinnin ja vauva-ajan sokerinvoimalla. Hän ei edes tunnista itseään tuolta ajalta, sillä hän ei ole normaalisti sellainen. Koukusta irtipäästyään, palasi hän normaaliksi itsekseen.

Mikä minulla auttaa? Säännöllinen syöminen. Siis sen kunnon ruuan ja välipalojen syöminen sekä vedenjuominen. Yksinkertaista, kyllä. Mutta arjen ollessa hektistä, ei tuokaan ole aina niin helppoa. 


Tässä se kuitenkin on; Addiktin tunnustus. Noloa, mutta onnen ei ole oikotietä.
Ensimmäinen intervallitreeni takana ja jalat huutavat hoosiannaa. Nyt iltapalaa etteivät lasten suklaamunat hyppää suuhun ;)

Virvon varvon

Palmusunnuntaina lapset kulkevat vitsat käsissään naapurustossa virpoen terveyttä uuteen vuoteen. Toisissa taloissa odotetaan joka vuotisia virpojia innolla, tosissa vähemmän innolla. Saatujen suklaamunien määrää vertaillaan innolla kavereiden kanssa. - Kuulostaako tutulta? Ystäväni sanoi, että hänen lapsuudessaan tehtiin juuri niin. Kuljettiin korttelista toiseen, talosta toiseen virpoen kaikki, tutut ja tuntemattomat.

Minun lapsuudessani virvottiin sukulaisia ja muutamat naapurit. Ei menty vieraiden ihmisten kotiovia kolkuttelemaan. Palkaksi saatiin suklaamunia ja niitä määrä tasattiin pikkusiskon kanssa.

Meidän esikoinen on virponut nyt kahtena vuotena. Pikkusiskot pääsivät virpomisen makuun tänä vuonna ensimmäisen kerran. Pikkupupuiksi naamioidut lapset virpoivat isovanhemmat, sisareni sekä muutamat kummit. Emme siis juosseet koko suvun tai kaikkien kummien luona vaan piipahdimme niiden luona keiden kanssa pidämme tiiviisti yhteyttä arkena. Kummit ja sisareni saivat lisäksi virpomalahjaksi RailaDesignin tiskirätin pääsiäiskeltaisella värillä. 

Kun lapset kasvavat, he saavat virpoa niin kauan kuin se on hauskaa. Mutta he eivät tule kiertämään talosta taloon tuntemattomien ihmisten luona. Mielestäni se ei kuulu hyviin käytöstapoihin. Ja nykymaailman hullutusten aikana (saati tulevaisuuden) voi tuntemattomien ihmisten kanssa tapahtua mitä vain. Ei kiitos siis.

Mutta annetaan kaikkien kukkien kukkia, vai miten se meni... Jokainen kasvattakoon kuten haluaa. 

Virvottiinko teillä?

 

Ajanjakson loppu

Tällä kohtaa piti olla postaus viisihenkisen perheen ruokamenoista ja ruoka-asioista noin yleensäkin. 
Nyt tässä on suruviesti meidän perheeltä. Mietin jonkin aikaa kirjoitanko mitään, mutta koen kirjoittamisen auttavan surutyössä.

Perheemme rakastettu lemmikki, perheenjäsenemme, Lapinkoira Aston siirtyi enkeliksi taivaalle kuluvan viikon torstaina. Jokainen lemmikin omistaja tietää päätöksen olevan todella raskas ja päätöstä kyseenalaistaa monet kerrat.

Päätöstä pohdittiin pitkään ja itkunsekaisia keskusteluja juteltiin. Päätöksenteko ilta oli raskas ja vielä raskaampaa oli seuraavana päivänä. Tuntui, että Aston itsekin tiesi mitä tulevan piti. Ehkä hän oli kipujen vuoksi karkaillut kuluneen puolentoista kuukauden aikana monta kertaa. Ehkä hän yritti kertoa haluavansa päästä pois. Ehkä.. 

Torstai oli elämäni raskain päivä. Päivä jolloin tyttäremme hyvästeli rakkaan koiran, ymmärtäen (ja ymmärtämättä) ettei hän tule takaisin enää. 

---

Minä olen kiitollinen Astonille. Hänen avullaan selvisin avioerostani selväjärkisenä. Hän suojeli perheemme kolmea lasta. Vahti kolmen vauvan unta ulkona rattaissa. Sisällä poika vartio yöt lastenhuoneen ovella.
Uskollinen ystävä tuuppasi kuonolla kun minä itkin. Suojeli kun olin yksin kotona. Niin paljosta olen kiitollinen <3
 

Koti tuntuu tyhjältä. Kuulen tassujen askelia talossa, haukunta ulkona, veden latkimisen ääntä.. Pääkoppa odottaa näkevänsä ja tuntevansa koiran tietyissä tilanteissa. Pettymys on valtaisa kun tajuaa ettei koira tule.

Itku nousee silmiin ja kurkkua kuristaa kun kirjoitan tätä. Kaipaus on niin valtavan suuri ja suru on osana elämää.

Rakkaudella koiraa kaivaten.  

Kevyempää eloa

Otsikko kuitannee viime aikaiset tunnelmat kotona. Olo on kauttaaltaan keventynyt, niin puntarin kuin henkisen jaksamisen suhteen. Pieni pysähtyminen tuli tarpeeseen, nyt koen olevani tasapainoisempi ja onnellisempi.

Kurjaa, että pysähtymisen piti tapahtua noinkin rajusti, mutta elämästä ei koskaan tiedä. Koira tuntuu voivan jo paremmin, mutta katsotaan mitä eläinlääkäri sanoo muutaman viikon päästä. Henkinen tasapaino lienee tasoittunut järkytyksen ja huolen tasoituttua. Toivon, että tämä enteilee hyvää jatkoa.

Puntaripäivitykset ovat jääneet kun tuntui hassulle kertoilla samoja asioita uudelleen, viikko viikon jälkeen. Eteenpäin on taivallettu ja eteenpäin mennään. Saavutus ei ole hurja, viitisen kiloa, mutta alaspäin kuitenkin. Kevät aurinko on sulattanut teitä ja lenkkarit on kaivettu esiin.
Lainasin jopa hurmospäissäni juoksukirjan kirjastosta eilen :D
Saa nähdä poikiiko tuo mitään.. halu olisi kova, mutta en todellakaan ole mikään juoksijatyyppi vartaloltani.. 

Tiedättekös mitä? Tänään sain valmiiksi lippapipo-proton ja huomenna lähtee lippikset testiin eräälle bloggarille. Saas nähdä mitä näistä tykätään :)
Myös uusia sisustusjuttuja on tulossa, pysykää siis kuulolla :)
 

Epätietoisuutta

Joskus elämässä tulee hetkiä kun kaikki suunnitelmat menevät uusiksi. Hetki ja mikään ei ole niin kuin ennen. Tuo hetki tulee kuin hyökyaalto vallaten ja tuhoten kaiken. Jäljelle jää suru, epätoivo ja viha.

Kuulin tänään huonoja uutisia eläinlääkärissä. Koiramme Aston voi huonosti, enkä minä ollut huomannut sitä. Itsesyytökset ja pelko valtasi sydämen. Sydäntäni kylmäsi kun ajattelin joutuvani luopumaan hänestä. 

Keväällä 2010

Joku voisi ajatella ettei kyseessä ole kuin koira. Vain koira. Mutta minulle hän on enemmän kuin koira. Hän on ollut lapsen korvike vuosia ennen ihmislapsiani. Hänen avullaan selvisin avioerostani ehjin nahoin. Hänen avullaan toivuin ja loin itseni uudelleen. Miehen kanssa vitsailemme, että Aston hurmasi hänet ja minä tulin kaupantekijäisinä. Pieni karvainen ystäväni. Meidän perheen koira. Tyttärille niin rakas ja tärkeä.

Keväällä 2012

Tuomio oli SLO. Autoimmuunisairaus joka tuhoaa koiran kynnet. Taudinkulkua ei voida ennustaa, sillä jokainen tapaus on erilainen. Antibioottia kuukausi, kipulääkettä tarvittaessa, E-vitamiinia ja omega rasvahappoja. Kädet ristiin ja toivotaan lääkevasteen löytyvän. Toivon tilanteen helpottavan ja toivon näkeväni paranemisen merkkejä. 

Meidän elämämme pysähtyy hetkeksi, kevääksi suunnitellut asiat jäädytetään. On aika laittaa asiat tärkeysjärjestykseen. Nyt voin vain toivoa.